Isänmaata näkyvissä

Näin sitä vain päästiin kotimaan kamaralle. Suomineito otti Turussa vastaan asiaankuuluvasti lohduttomalla vesisateella. Olisin muuten halannut mutta sade vesitti hempeät tervehdykset. Sisäinen vuodenaikakello on ihan sekaisin 4kk kesän, 1,5 kk syksyn ja parin päivän helteen jälkeen mutta näemmä täälläkin tosiaan on ehtinyt jossain välissä kesän pukkaamaan. 

Yleensähän se on näin että kun luulee homman olevan jo paketissa niin alkaa vasta tapahtua. Näin kävi sitten Kuala Lumpurin tuliterällä lentokentällä. Pitkähtkön siivun Adelaide-KL jälkeen mieleni minun teki hieman kasvoja huuhtoa lentokentän vessassa. Virhe. Varsinkin jättää (taas!) ne lasit siihen lavuaarille siksi aikaa kun kuivaa naaman paperilla parin metrin päässä. Toinen kahdesta tuntemattomasta sankarista totesi sillä aikaa tarvitsevansa laseja minua enemmän, joten siinä sitä sitten oltiin puolisokeana lentokentän vessassa. En tosiaan tiennyt että silmälasit voi olla houkutteleva kohde lipastaa. Keksin kuitenkin hyviä potentiaalisia käyttömahdollisuuksia rillien uudelle haltijalle:

1. Leikkuuttaa silmät lasikilla sopiviksi kyseisille likinäkö-hajataitto-linsseille

2. Spreijaa linssit mustaksi ja myy kakkulat hyvään hintaan turisteille aurinkolaseina

3. Käyttää laseja polttolasina (valoa hajottavat koverat linssit eivät tosin parhaat tähän tarkoitukseen)

4. Etsii Facebook-ilmoituksella laseille sopivan käyttäjän (varmasti useita maailmassa)

5. Antaa kakkulat lapsille leikkikaluksi. Maailma näyttää niiden läpi hassun sumealta.

Toki kävin kentän vartijoilta kysymässä apua, kun luulisi lentokentällä riittävän valvontakameroita ja tapahtuma-aika oli tarkkaan tiedossa. Mutta. Vessoissa ei ole valvontakameroita, ja muita kameroita ei voi käyttää/tallenteita katsoa. Ei vaikka kuinka monta kertaa yrittäisi asian selittää. Kohtuullisen avuton tilanne. Hyvä puoli risukasassa on se, että kehykset olivat jo kertaalleen katkenneet ja kasassa pikaliimapatentilla. Eli lasien uusinta olisi ollut edessä melko pian joka tapauksessa. Toivotaan taas Pohjolalta anteliasta mieltä.

Ei annettu KL:n välikohtauksen pilata Bangkokinlomaamme, vaan vietettiin vallan mainiot pari päivää Thaimaan pääkaupungissa. Manilaan verrattuna kaupunki on todella siisti ja smogiakaan ei ollut mailla halmeilla. Kaupungissa olosta pystyi nauttimaan ihan sellaisenaan. Maanantaina käytiin tsekkaamassa parit buddhatemppelit, ja olihan ne jäätävän kokoisia ja näköisiä mestoja. Tiistaina ehdittiin turisteilla eläintarhassa ja vesipuistossa. Ja tottakai nautittiin halvasta ja todella hyvästä thairuoasta. Paluulentoa täytyy sen verran mainostaa, että jos haluat lentää kauas eli Bangkokiin, on Norwegian aika hyvä vaihtoehto. 200-300 €urolla suuntaansa pääsee erittäin miellyttävällä Boeing 787 Dreamlinerilla suoralla lennolla Tukholmasta. Rapiat 12 tuntia ja olet Suvarnabhumin kentällä. 

Semmonen reissu se oli. Koko keikasta on hankala tehdä kovin tiivistä yhteenvetoa, niin paljon on viimeisen viiden ja puolen kuukauden aikana ehtinyt tapahtua. Ikimuistoinen kevät tämä on ainakin ollut. Paulus pohdiskeli filippiiniaikoja ansiokkaasti jo aiemmin, ja kun siihen lisätään vajaan parin kuukauden backpackerelo Australiassa, on kokemusplakkariin kertynyt aikamoinan läjä uusia asioita. 

Reissuun on mahtunut sekä hyviä että nahkeampia päiviä, mutta kokonaisfiilis on todella reippaasti positiivisen puolella. Saimme näkemystä kahdesta mantereesta, viidestä maasta, kolmesta isosta uskonnosta ja kielistä varsinkin englantia pääsi treenaamaan oikein kunnolla. Pääsimme toteamaan, että Kaakkois-Aasia on matkailukohteena aika hieno paikka vaikkapa Eurooppaan verrattuna ilmaston, maisemien(maalla, merellä ja pohjalla), kulttuurikokemuksen, ihmisten ystävällisyyden ja hintapolitiikan puolesta. Luulenpa, että siellä tulee käytyä vielä uudemmankin kerran. 

Maailman mittasuhteista sai aivan uuden käsityksen. Nyt näkee Suomen ja oman elämänpiirin eri tavalla suhteessa siihen, miten paljon maailmassa onkaan paikkoja ja ihmisiä, jotka elävät aivan toisenlaista elämää. Vaikka reissussa nähtiin paljon hienoja paikkoja, ei vielä ole tullut vastaan paikkaa, jonka asujaimia kohtaan tarvitsisi tosissaan olla kateellinen. Kyllä Suomi ja Pohjoismaat on erittäin hyvä paikka elää.

Tähän päättyy reissublogimme. Kiitos sinulle, joka olet jaksanut pysytellä matkassamme loppuun asti! 

Näitä ja lukemattomia muita hetkiä tulee muisteltua vielä monta kertaa.

Kotimatkalle!

Näin se vain on nähtävä että on kotiinpaluun aika. Vajaa parisen kuukautta Australiassa vierähti ihan huomaamatta Mungo Lodgessa hengaillen ja onneksi myös töitä tehden. Rusinoitten lisäksi päästiin kokeilemaan tuoreiden rypäleitten ja kurpitsain noukkimista. 

Meidän italialais-saksalais-ranskalais-irlantilais-virolais-suomalainen rypälejengi. Rattorit on jääny täälläpäi vähä jälkeen tuossa ohjaamon kehityksessä.

Poimintahommathan on poskettoman tylsää touhua, mutta mukavasti ne työpäivät vierähtivät ja hostellilla elely oli vallan leppoista lupsakoitten ihmisten ja yksinkertaisen elämäntyylin ansiosta. Ohjelmassa oli töiden lisäksi lähinnä ruoanlaittoa, nuotiolla istumista, kirjojen lukemista, koodailua ja nukkumista. Kun vapaapäiviä oli toisinaan ihan reilusti, oli bäkkerielämä aivan rentouttavaa. Mainio kokemus kaikin puolin.

Murray River on asuntolaivojen luvattu maa. Tämä sympaattinen yksilö on sieltä halvemmasta päästä.

Joenvarren maisemat on aivan mukavan näkösiä. Käytiin vallan melomassakin hostellin kajakilla eräänä päivänä.

Pari päivää sitten tultiin South Australian pääkaupunkiin Adelaideen kauppaamaan autoa ja loppujen lopuksi siinä onnistuttiinkin. Tuli todettua että Queenslandin rekisterissä olevan kauppakassin myyminen SA:ssa ei ole ideoiden parhaimmistoa, mutta näinhän se on että autokaupoilla ei auton käyttäjä pääse rikastumaan.

Nyt on vuorossa pari päivää lomailua Thaimaassa, todennäköisesti lähinnä Bangkokin seutuvilla. Tavoitteena löytää hyvää aitoa thairuokaa ja saada pientä tuntumaa millaista eloa buddhalaisessa maassa vietetään. Ja erityisesti nauttia viimeisistä reissupäivistä ennen kuin kuulemme saunavihtojen kutsua! 

Turkuun tupsahetaan siis toivon mukaan torstaiaamuna.

Adelaiden lentokentältä

            -pete

Mungoa joka lähtöön

Elämä on ollu tasasen rauhallista sitten Mungo Lodgeen tulon jälkeen. Paikallaan olo maistuu hyvältä irtolaisuuden jälkeen. Kaksi viikkoa on nyt rusinaa poimittu ja terttuja tahtoo tulla korvista uniin ja niin pois päin. Kelit on kerrassaan suosinut ulkotyöläisiä. 25 astetta ja sopivan lämmin auringonpaiste on virheetön säätila rusinapellolla.

Tänään ohjelmassa piti olla appelsiininpoimintaa, mutta kuinka ollakaan samalla minuutilla kun keikkabussimme piti startata, tuli tieto ettei töitä tänään olekaan. Farmeri ei ollut saanut järjestettyä keruuastioita, tikkaita, kengurulaukkuja, traktoria saati mitään muutakaan poimimista varten. Joka paikassa homma ei täälläkään toimi mitenkään äärimmäisen särmästi.

Päivää vietettiin sitten lodgella tienaamalla taskurahoja hostellin siivoilua, autonpesua ja muuta puuhastellen. Uskollinen Mazdakin puunattiin. Kävin testaamassa tuossa parin sadan metrin päässä olevan osavaltioiden rajajoen Murray Riverin uintiominaisuuksia. Vilpakkaahan tuo oli E-Kiinanmereen verrattuna.

Eilen vietettiin ihan virallista vapaapäivää ja päätettiin hyödyntää se käymällä ajelulla luonnonpuistossa, jonka mukaan kommuunimmekin on nimetty. Ilmeisesti joskus ennen aikaan täältä on järjestetty retkiä luonnonpuistoon ja siitä nimi. Mungo National Park tarjosi vaikka sun mitä - ainakin muinoin kuivuneita järviä, hiekkadyynejä, kärpäsiä, emuja ja kenguruita ynnä möykkystä kyytiä kauppakassikaarassamme.

Onneksi on kuivaa keliä piisannut.

Muinainen rantatöyräs, joka on nimetty "Kiinan Muuriksi". Kuvaa ottaessa allekirjoittanut siis seisoskeli
joskus 15000 v. sitten kuivuneen Lake Mungon pohjalla.

Lake Mungo(tuo pusikko tuolla) muurin harjalta katsoen.

Väliin päästiin nautiskelemaan erittäin miellyttävistä EK-pätkistä.

Hiekkadyyneissäkin löytyi.

Viikon pulmapähkinä: Montako kärpästä löydät kuvasta?

Tämmöstä elelyä täällä - toivottavasti huomenna päästään taas rusinahommiin.

-pete

Hakemista

Pitkästä aikaa kirjoitellaan, mutta syynä ei ole se, etteikö mitään olisi tapahtunut. Oikeammin tapahtumaa on ollut sen verran paljon, ettei sekavasta elämästämme parina viime viikkona olisi varmaankaan saanut mitään järkevää kerrottua. Aussielon suunnitelmat ovat vaihtuneet niin tiuhaan, ettei itsekään ole aina tiedetty mitä seuraavana päivänä tulee tapahtumaan. 

Ensimmäinen viikkomme Australiassa vierähti Brisbanessa kolmen huoneen solukämpässä, jonka sai vuokrattua päivä kerrallaankin. Saimme paikasta vinkin Tuukalta ja Markukselta, jotka olivat kämpässä asuneet viimeiset kolme kuukautta. Pojat olivat lähdössä Suomeen, joten teimme läpsystä vaihdon ja ostimme pojilta reissukaaran. Win-win tilanne kerrassaan kun sattui päivämäärät juuri sopivasti kohdilleen. 

Hommattiin siinä viikon mittaan kaikki perustarpeet kuten pankkitili ja liittymä ja alettiin ankaraan työnhakuun. Siinä sivussa kävin testaamassa paikallista julkista terveydenhuoltoa kun muinainen trooppinen flunssa paheni uudemman kerran. Antoivat iloista ilmaista palvelua ja reseptit hyviin mömmöihin, joten tätä kirjoittaessa tauti on jo pois tiessään.

Työnhakuhan osoittautu mamulle melko hankalaks. Soiteltiin aika reilusti sinne tänne ja lopulta todettiin että Brisbanesta töiden saaminen veisi viikkoja, ja maaseudun farmihommia saa vain paikan päältä kyselemällä. 

Eihän siinä sitten muuta kuin baanalle. Suunnattiin pohjoiseen Gayndahiin jossa kuuleman mukaan sitruksenpoimintaa olisi tarjolla. Paikan päällä todettiin että kulmilla on backpackereita aivan läjäpäin hakemassa olemattomia töitä. 

Evästä Gayndahissa, jossa ei olisi vähempää voinut töitä olla tarjolla.

Homma meni sitten lomailun piikkiin kunnes saatiin työhaastattelukutsu Brisbaneen suomalaisten suosimaan kylmävarastoon. Kiireellä ajettiin haastatteluun vain todetaksemme että näin pienille pojille ei kylmävaraston pomolla ollut aikaa muutamaa minuuttia kauemmin. Kaikkia ei ole tehty lihalaatikoiden nosteluun.

Sitten olikin jo kohtalainen valinnan paikka. Ainoa vähänkään lupaava työsauma olivat etelän appelsiinisesonki, jonne kaipailtiin porukkaa satamäärin. Yhden työtarjouksen perässä lähdimme lopulta ajamaan 1700 km matkaa kohti Mildura-nimistä hedelmäkaupunkia New South Walesin ja Victorian rajalla. 

Siellä jossain välillä oli päässy vähän elukat karkuun.

Pakollinen kengurukyltti ja tasasta baanaa.

Perille kun päästiin, selvisi, ettei luvattua majoitusta ollutkaan järjestetty ja työtkin alkaisivat kuuleman mukaan vasta perjantaina, vaikka alunperin aloituspäiväksi luvattiin maanantaita. Koko homma oli aikalailla huijausta ja taas oltiin tyhjän päällä. Muutaman kerran teki jo mieli luovuttaa koko homma, lähteä automatkailemaan Australian ihmeet läpi ja lentää äkkiä pois.

Seuraavana päivänä kuitenkin päätettiin hakea alueelta muita hommia ja löydettiin pari paikkaa, jossa luvattiin töitä seuraavaksi päiväksi. Näistä valkkasimme sitten uuden kotimme, Mungo Lodgen. Paikka on omakotitalo keskellä outbackkia eli paikallista ei-mitään. Täällä nukutaan about 20 hlön sekadormissa ja evästä laitetaan ulkoterassilla olevassa keittiössä. Kelit on yöllä vallan viileät, ehkäpä +5, joten täällä aamukahvin juominen ei aiheuta vuolasta hikoilua. Päivällä noin 20 asteen lämpötilat on kuitenkin ihan mukavat vallankin työntekoon.

Uusi kotimme Mungo Lodge

Etupihalta löytyy nuotiopaikat ja kaikki

Meidän ulkoilmakeittiö. Kylmyyttä lukuunottamatta vallan viihtyisä paikka, tosin toisinaan suhteellisen jäätävällä siivolla.

Näitä kavereita pyörii pihapiirissa

Ruokataukoa rusinapellolla. Työnkuva on saksia rypäleterttuja ja latoa ne laatikkoon. Laadun pitäisi olla haluttua ja homman tapahtua kohtuullisen nopeasti, mutta lopulta homma on aika leppoisaa. Tuntipalkattu työ on poimintahommissa harvinaista luksusta.

Tämän viikkoa on sitten poimittu rusinaa ja pohdiskeltu tulevaisuudensuunnitelmia. Työt tuppaa olemaan vähän epävarmoja koska sateella ei töitä tehdä ja mikään ei takaa että töitä muutenkaan olisi vaikkapa ensi viikolla. Nyt kuitenkin rusinahommaa pitäisi muutamaksi viikoksi olla, joten päätimme oleskella vielä kuukauden päivät näillä nurkilla. Jos tienesti jää vähälle, ainakin porukka on mukavaa ja tällainen kommuunielämä kokemus sinänsä. Koko kesää emme silti uskaltaneet täällä ryhtyä viettämään kun rahaakin täytyisi jossain välissä tienata. Muiden töiden hakeminen täällä innostaa erittäin vähän, koska hyviä paikkoja ei tosissaan ole tarjolla kuin erittäin onnekkaille ja kärsivällisille hakijoille.

Tämähän tarkoittaa siis sitä että tulemme Suomeen jo kesäkuun puolivälissä! Tarkoitus on sitten vääntää kesätöitä vielä kotimaassa missä tuloista voi olla vähän varmempi. Tänään varattiin jo lennot ja lautta Turkuun, jonka satamaan laiva saapunee 12.6. Joku varmaan hoksaakin, että paluumatkan kanssa harrastettiin pientä budjettimatkailijan kikkailua. Kun ei ole kiire, niin sehän kannattaa. Paluumatka Australiasta kustantaa vähemmän kuin muinainen lento Manilaan(!)

Viime viikkojen kulkurielämä ja maahanmuuttajan leikkiminen on taas opettanut monta asiaa, vaikka enää ei olla lähellekään tropiikissa. Ei hassumpaa kokea tämmöistäkin.

-pete

Ajatuksia vaihtokeväästä

Aikamme Filippiineillä on ohi. Mitä siitä ajasta sitten jäi käteen? Käteen jäi muutama matkamuisto (ja sukellusloki), mutta mieleen hieman enemmän. Ensimmäisenä voisi miettiä vaihtoon lähdön alkuperäisiä motiiveja. Niitä olivat englannin kielen harjoittelu, luonto, ilmasto, uusiin ihmisiin ja vieraaseen kulttuuriin tutustuminen sekä tietysti opiskelu jossain määrin. Jätän opiskelun kuitenkin vähemmälle tässä blogikirjoituksessa. Alun perinhän tarkoitus oli lähteä Australiaan, mutta jonkun toisen hakijan keskiarvon paremmuus verrattuna allekirjoittaneen keskiarvoon riitti saamaan aikaan tilanteen, jossa jouduimme miettimään uutta vaihtoehtoa. Tuo toinen vaihtoehto oli Kanada, jonne olimme tulleet valituiksi. Päätimme kuitenkin ottaa pienen riskin jäädä kokonaan ilman vaihtopaikkaa, hylätä Kanadan ja hakea kansainvälisessä hakuohjelmassa Filippiineille, Malesiaan sekä Indonesiaan. Lopulta tulimme valituiksi Filippiineille.

Filippiinit. Mitä kaikkea se meille sitten antoi alkuperäisten tavoitteidemme näkökulmasta? Englannin kielen, varsinkin sen puhumisen, harjoittelu oli yksi tärkeimpiä tavoitteitamme. Se toteutui mielestäni vähintäänkin kohtuullisesti. Koulumme oli englanninkielinen, opetus kursseilla pääosin englanninkielistä ja paikalliset opiskelijat puhuivat englantia todella hyvin. Tutustuimmekin moniin paikallisiin, toisiin enemmän ja toisiin vähemmän. Englannin kielen taso nousi vaihtojakson aikana kohisten muiden ihmisten kanssa jutellessa. Asiaan ja samalla uusiin ihmisiin tutustumiseen liittyy kuitenkin pieni mutta: tietty osa vaihto-opiskelijoista. Varmaankin kaikilla on ainakin jonkin verran kokemusta ihmisten jakautumisesta kahteen ryhmään: ne, jotka juovat ja ne, jotka eivät juo. Valitettavasti vaihdossa ollessa tuo kahtiajako tuntuu vahvistuvan. Juomiseen liittyy vahvasti sen luoma näennäinen yhteenkuuluvuuden tunne sekä paikka, jossa se yleensä tapahtuu. Näistä syistä ei-juova tuntee itsensä hieman ulkopuoliseksi. Tutustuminen paljon juoviin eurooppalaisiin vaihto-opiskelijoihin jäi siis melko pinnalliseksi. Samalla menetimme osan mahdollisuuksista myöskin englannin puhumiseen. Onneksi Manilaan sattui myös todella mukavia vaihtareita, joille juominen ei ollut kaikki kaikessa. Vietimmekin japanilaisen Yusein ja brasilialaisten Thiagon ja Jessican kanssa paljon aikaa, varsinkin Yusein. Suunnitelmissa on jopa käydä moikkaamassa Yuseita Japanissa ja päinvastoin!

Entäs luonto, meri ja ilmasto? On vaikea kuvitella upeampaa maata näiden asioiden suhteen. Matkustimme meren rannalle lähes joka viikonloppu ja usein maisema oli kuin suoraan matkaesitteen kansikuvasta. Luonto ei ollut ihan stereotyyppistä Amazonin sademetsää, mutta silti eksoottista ja kaunista ensi kertaa Euroopan ulkopuolella olevalle suomalaiselle. Veden alta aukesi sukelluskurssin myötä vielä täysin uusi ja upea maisema, Filippiinit on varmaankin yksi maailman parhaita maita sukeltaa. Surffaustakin pääsimme kokeilemaan. Kaiken sen reissauksen ja hintavahkot harrastukset mahdollisti se, että Filippiineillä on todella halpaa verrattuna Suomeen. Bussimatkat olivat halpoja, majoitus halpaa, ruoka halpaa, sukellus halpaa... Melkein missä tahansa toisessa maassa sama määrä matkustelua ei olisi yksinkertaisesti ollut mahdollista. Kaiken kruunasi ilmasto. Lämpötila oli tammikuussakin lähellä kolmeakymmentä ja lämpeni jatkuvasti kesän tullessa. Kevään aikana satoi todella harvoin. Kolmekymmentä astetta voi kuulostaa joillekin tukalan kuumalta, mutta ainakaan meille se ei sitä ollut ja nautimme siitä joka ikinen päivä!

Kulttuuria ja yleistä urbaania ilmettä kuvaa parhaiten yksi sana: erilainen. Lähes kaikki oli erilaista muihin länsimaihin verrattuna, paitsi ehkä McDonald's ja Starbucks. Filippiinit oli lähes 300 vuotta, 1800-luvun loppuun saakka, Espanjan hallitsema. Sen jälkeen saaret olivat Yhdysvaltain miehittäminä toisen maailmansodan loppuun saakka. Historiansa vuoksi Filippiinit on todellinen kulttuurien sekoitus. Esimerkiksi monella filipinolla on espanjalaiselta kuulostava sukunimi. Etuniminä taas englanninkieliset etunimet ovat todella yleisiä. Englannin kielen asema on maan yhtenä virallisena kielenä muutenkin vahva, meidän onneksemme. Todella monet tavalliset ihmiset osaavat englantia ainakin jonkun verran ja se seikka helpotti matkustamista huomattavasti. Lisäksi taustalla vaikuttaa tietysti Filippiinien alkuperäinen kulttuuri. Ihmiset ovat ystävällisiä ja auttamishaluisia, lapset todella aurinkoisia. Filippiineillä on myös synkempiä puolia, joita ei mainosteta. Kaksi sanaa, köyhyys ja korruptio, näkyvät ja/tai vaikuttavat kaikkialla. Maa, joka oli aikoinaan Aasian rikkaimpia, on kokenut rajun pudotuksen yhdeksi köyhimmistä. Joka paikassa on paljon huonokuntoisia rakennuksia, myös slummia. Tavallisen filipinon elinolot näyttävät länsimaalaisen silmiin kurjilta. Maan kokonaisbruttokansantuote on Suomen kanssa samaa luokkaa, mutta se jaetaan 105 miljoonalla asukkaalla. Korruptio jyllää julkisessa hallinnossa valtoimenaan. Kysyttäessä asiasta tavalliselta filipinolta, vastaus oli, etteivät tavalliset filipinot ole korruptoituneita. Kelkka kuulemma kuitenkin kääntyy nopeasti, kun saa valtaa ja tilaisuuksia vetää välistä. Voi vain arvella, miten suuri osa koko valtion budjetista menee korruption myötä virkamiesten ja poliitikkojen taskuihin. Todennäköisesti prosentti on iso. Kaikki tuo raha on pois Filippiinien kehittämisestä yleisesti ja yleensä poliitikot myös sattuvat olemaan rikkaista perheistä. Köyhien ja rikkaiden kuilu on valtava, itseasiassa keskiluokan ja rikkaiden välinen kuilukin on. Rikkaat rikastuvat entisestään, köyhät köyhtyvät. Rikkaita tuo köyhien asema ei (karkeana yleistyksenä) juuri kiinnosta. Poliitikot tulevat usein jo monta sukupolvea politiikassa vaikuttaneista perheistä, jolloin asenteet siirtyvät kasvatuksen myötä seuraavalle sukupolvelle. Katolisena maana väestönkasvu on rajua ja köyhyys johtuu suurelta osin juuri siitä. Ihmisiä alkaa olla yksinkertaisesti liikaa. Se on vaikea ajatus omien arvojen pohjalta miettiessä. On kuitenkin ollut ilo huomata, että koulussamme on paljon nuoria opiskelijoita, joiden vilpitön tavoite on muuttaa tällä hetkellä vallitsevaa tilannetta. He uskovat, että yksittäinenkin ihminen voi vaikuttaa. Upea, voimakas ajatus. Toivotaan, että uusi sukupolvi todellakin kykenee muuttamaan tilannetta parempaan suuntaan.

Kontrasti

Kun tätä vertaa Suomeen...aika Filippiineillä on todellakin tuonut erilaista näkökulmaa moniin asioihin. Toki Suomessakin on omat ongelmansa eikä niitä kaikkia pidä vähätellä. Silti tämän kokemuksen jälkeen miettii hieman tarkemmin, mistä asioista on oikeastaan varaa valittaa? Hyväveliverkosto ei ole Filippiinien korruption rinnalla yhtään mitään. Politiikka ei sentään ole tiettyjen perheiden dynastioiden pelikenttä. Sosiaaliturva? Yksi maailman parhaimmista verrattuna ei mihinkään. Ilmainen yliopistokoulutus on tässä pääasiassa vain rikkaiden ulottuvilla olevien yliopistojen maassa täysi utopia. Opintotukeamme kadehtivat lähes kaikkien muidenkin maiden opiskelijat. Siis että teidän valtionne oikein maksaa opiskelusta? Uskomatonta! Nyt tosin näyttää Suomessakin siltä, että hyvän tilanteen säilyttämiseksi on tehtävä hyviä päätöksiä.

Kaiken kaikkiaan kevät Filippiineillä on ollut kokonaisuutena hieno kokemus, kannatti ehdottomasti lähteä! Huonoja puolia maasta löytyy kasapäin ja välillä jotkut asiat ovat ärsyttäneet paljonkin. Kuitenkin olemme molemmat sitä mieltä, että oli loppuen lopuksi hyvä asia, ettemme päässeet Australiaan vaihtoon. Filippiinit on länsimaihin verrattuna paljon eksoottisempi kokemus ja halpuuden vuoksi on ollut varaa matkustella huomattavasti enemmän. Ajatusmaailmaa ja asenteita aikamme täällä on kuitenkin haastanut toden teolla, positiivisessa mielessä. Erilaisuus ja täydellinen elinympäristön muutos on ollut henkisesti virkistävää ja on pannut miettimään asioita ja omia tavoitteita uusista näkökulmista. Lisäksi uskon, että kokemuksesta paljastuu ajan kuluessa myös täysin uusia puolia. Entä miten se yhteiselo on sujunut? Olemme asuneet koko kevään 20 neliön kopissa kahdestaan, tehneet suurimman osan reissuista kahdestaan, suuri osa vapaa-ajasta on kulunut kahdestaan. Erillään olemme olleet lähinnä koulupäivinä, parilla yksin tehdyllä reissulla sekä vapaa-ajalla lähinnä satunnaisesti. Tämä yhdistettynä osin erilaisiin luonteenpiirteisiin asettaa ihmissuhteen väistämättä ajoittain kovallekin koetukselle. Ongelmat on kuitenkin saatu ratkaistua keskustelemalla ja henkistä kasvua on tapahtunut puolin ja toisin. Matka jatkuu Australiaan hyvillä mielin ja sulassa sovussa! Ajatuksena on ostaa auto ja etsiä töitä. Tulevaisuus on epävarma, koska olemme täysin työmarkkinoiden armoilla. Jos tuhannen kilometrin päässä on mustikanpoimintaa tarjolla, ajamme sinne poimimaan niitä. On hauska nähdä, mistä sitä itsensä vielä löytää. Takaisin Suomeen olisi tarkoitus tulla viimeistään heinäkuun lopulla, mutta jos palkallista työtä ei tahdo löytyä, joudumme tinkimään tavoitteestamme ja nöyrtymään reissun päättämiseen suunniteltua aikaisemmin. 

Hyvää alkavaa kesää kaikille teille sinne Suomeen!
-Paulus

Jenkkien jäljillä

Viimeiseksi reissukohteeksi Filippiineillä valkkautui Subic Bay, erikoislaatuisella historialla varustettu lahdenpoukama Manilasta pohjoiseen.  Espanjalaisten perustivat paikalle merivoimien tukikohdan vuonna 1886 ja jenkit valtasivat sen 1899. Paikalla oli Yhdysvaltojen Navy Base vuoteen 1991, jolloin nämä luovuttivat alueen Filippiineille. Sotaisan historian ansiosta kulmilla on läjäpäin aitoja hylkyjä, jotka tietenkin houkuttelevat pieniä sukeltajanalkuja kuin ananaksenkuoret torakoita. Sittemmin filippiinot ovat väsäilleet alueesta lomakohteen, josta löytyy hotelli poikineen ja harrastemahdollisuuksia ainakin joka toiseen lähtöön.

Hankala sanoa lieneekö syynä liian riisipitoinen ruokavalio, juoksumahdollisuuksien puute vai bakteerikannan erilaisuus, mutta reissukaksikon terveystilanne ei ole ollut parhaalla tolalla viime aikoina. Melkeinpä kuukauden päivät on vähintäänkin toinen meistä ollut jonkinasteisessa flunssassa tai muussa kröhässä. Näinpä tällekin keikalle löytyi vain yksi taistelukuntoinen reissaaja, kun Pauluksen vointi ei ollut ihan matkustustikissä.

Edellisviikon Banauen keikka onnistui mainiosti yksin,  joten siitä rohkaistuneena liikenteeseen. Pääsiäisen menoliikenne oli aivan jäätävää tiistai-iltana, mutta loppuin lopuksi selvisin Freeport Zonen halvimpaan hotelliin, entiseen merivoimain asuntolaan. Oletuksena oli, että kaupunki on tyypillinen filippiiniläinen pikkukaupunki, mutta todellisuudessa paikka oli yksi hulppeimpia alueita johon täällä on törmännyt. Tricyclet ja jeepneyt oli kielletty, roskaa ei ollut missään ja alue näytti melkein länsimaiselta kaupungilta. Hotellikin oli suorastaan pramea pari vuotta sitten remontoituine sisuksineen.

The Cabin ei näytä nykyisin kovinkaan paljon bunkkerilta.

Yksi laiva satamassa oli tähtilipun alla. Kylillä liikkui tornareita että laiva olisi tuomassa apuja taifuunin tuhoalueille Taclobaniin, mutta sen parempaa varmuutta ei asiaan kyllä tullut.

Aamulla sitten höökin etsimään dive shoppia, ja satumaisella tuurilla ehdin juuri mukaan parille sukellukselle. Ensimmäisen kohteena oli Subic Bayn mielenkiintoisin hylky USS New York, 117-metrinen vuonna 1890 rakennettu ja jenkkien itse vuonna 1941 japanilaisten ulottuvilta upottama risteilijä. Näkyvyys hylyllä ei ollut huippuhyvä, mutta kokemus oli todella vaikuttava. Valtaisan sotalaivan tykkikalusto herätti kunnioitusta ja yli 30 metrin uinti laivan sisällä oli melko epätodellisen tuntuista. Valoa tulvi auki olevista luukuista ja koko hylky huokui sotaisaa historiaa. 

Jälkimmäinen kohde oli toisen maailmansodan aikana rakennettu maihinnousualus, joka ilmeisesti on uponnut onnettomuuden tai myrskyn seurauksena. 35-metriseen alukseen tutustuminen oli mukavaa matalassa (alle 20m) vedessä hyvästä näkyvyydestä nauttien. Tämänkin laivan sisällä pääsi pyörimään useammassa huoneessa ja treenaamaan sukeltamista vähän pienemmissä tiloissa. Huikeita sukelluksia todella lupsakan divemasterin Jasonin seurassa!

Broadwalk Dive Center, mukava mesta niinku kaikki tähän mennessä vastaan tulleet dive shopit.

Lounaalla kiinalaisten sukellustovereiden kans japanilaisessa. Tikut menee jo ihan jees!

Seuraavana päivänä lähdin paikkaamaan hevosenmentävää aukkoa yleissivistyksessä eli kokeilemaan ratsastusta elämäni ensimmäistä kertaa. Huomasin sukelluksien jälkeen, että varaamani reissubudjetti tulisi menemään aika tiukille. Totesin että taksikyydit talleille olisivat överihintaisia, ja lisäksi halusin ratsastuksen jälkeen mennä lähistön metsiin käpsimään. Logistiikkaongelma ratkesi vuokraamalla yhdeltä erittäin takertuvalta turistirihkaman myyjältä pyörä päiväksi 100 pesolla eli about 1,5 eurolla. Pyörähän ei ollut maailman paras eikä varsinkaan aikuisten kokoa, mutta kyllä sillä alamäkeen pääsi mukavasti.

Talleille mennessä maisemat oli kohrallaan.

Ratsatus oli aikalailla sellaista kuin se noin päällepäin näyttääkin. Hevonen tosin totteli enemmän vieressä kävelevää cowboyta kuin minun yrityksiä ohjailla sitä. No, eipä enempää ehkä voi ensimmäiseltä kerralta odottaakaan. Keikan kohokohtia oli pienet pätkät ravia ja vesiputous, jolla pysähdyttiin pienen polskinnan mittaiselle paussille. Mesta oli huikea hyppypaikka, ja kuuleman mukaan merisotapojat tykkäsivät aikoinaan käydä paikalla hyppimässä.

Talleilla oli aivan mukava miljöö

Ratsastuskypärät ei ole vielä Subiciin rantautuneet ja chapsitkin jäi surkia matkasta. Kumminki aika vakuuttavaa, eikö? 

Entäs tämä sitten?

Siitä sitten polkemaan kohti seuraavaa kohdetta eli Pamulaklakin Forestia. Kaikki opastetut kierrokset oli siinä vaiheessa liian kalliita, joten lähdin katsastamaan mestoja itsekseen. Heti alkuun löytyi aivan huikea paikallisten lasten suosima uimapaikka. Kyllä kelpas pulahtaa uimaan, keskipäivän pyöräily kun ei ollut ihan hietöntä hommaa. Lähdin sitten käpsimään polkuja pitkin ja aika mukavan näköistä ja kuuloista viidakkoa löytyikin. Alueella kun ei jenkkiaikoina saanut puita  kaataa tahi apinoita ampua, joten luonto on melko koskematonta. Apinat harmi kyllä pysyttelivät poissa näkyvistä. Paluumatkalla ei auttanut kuin pysähtyä uimamestalla pulahtamassa uudemman kerran. 

Virvoittavat vedet oottaa uupunutta.

Pyörämatka takaisin kaupunkiin oli suorastaan nautinnollinen loivassa alamäessä läpi komeiden golfkenttien. Palauttelin pyörän vendorille ja kävin morottaa Jasonia Boardwalkilla ennen kuin lähdin linjaliikennöimään takaisin Manilaan, jossa odottaisi muuttokuorman pakkaaminen ynnä muut lähtöpuuhat.

-pete